Lyndon Neri puhuu Spirit of Paimio 2023 -konferenssissa epäharmonian sietämisestä, nostalgiasta arkkitehtonisena käytäntönä ja reflektoivasta nostalgiasta uutena tapana säilyttää.
Pentimento ja epäharmonian sietäminen
Pentimento on italiaa. Se tarkoittaa katumusta ja viittaa tilanteeseen, jossa taiteilija ei ole tyytyväinen alkuperäiseen kuvaansa ja maalaa päälle uuden.
Pentimenton voi nähdä ottamalla röntgenkuva maalauksesta, jolloin esiin tulee jälkiä vanhemmasta työstä. Kokeellisen suojelun ja adaptaation avulla voimme hyödyntää Svetlana Boymin kehittämää raunioihin, jäänteisiin tai historiaan liittyvää uudenlaista logiikkaa. Hän väittää, ettei kyse ole romantiikasta, ei barokista, ei melankoliasta, vaan epäharmonian suvaitsevaisuuden muodoista.
Viime vuonna Berliinin galleria Aedes esitteli yli 17 vuoden ajalta projektejamme, jotka olivat kokeiluja ei-lopullisuudesta. Myös installaatiomme Venetsian biennaalissa käsitteli monia ongelmia, joita kohtaamme harjoittaessamme ja kehittäessämme uutta, moniarvoista maisemaa. Prosessin jatkuva kyseenalaistaminen on avainasemassa käsittelemiemme ongelmien ratkaisemisessa.
Tässä on toimistomme, joka toimii alustana arkkitehtuuri- ja muotoilututkimuksellemme. Kuva tarjoaa kontekstuaalisen viitekehyksen, jonka avulla voi ymmärtää toimintatapojamme arkkitehteinä, sisustus- ja tuotesuunnittelijoina.
Nostalgia käytäntönä
Kiinassa on alati kasvava kestävyyteen ja entisöintiin liittyvä ongelma. Eikä se ole vain Kiinan ongelma, se on globaali ongelma. Usein siitä keskustellaan urbaanin tai adaptiivisen uudelleenkäytön näkökulmasta.
Viimeisen 20 vuoden intensiivinen kehitys on pakottanut Shanghain kaltaisen kaupungin kohtaamaan purkamisen – perinteisen, kaupunki- ja kulttuurirakenteen tuhoutumisen – seuraukset. Sattumalta ne ovat myös samat 20 vuotta, jotka olemme toimineet Shanghaissa. Saman ongelmaan liittyy monimutkaisempi kysymys arkkitehtuurista kulttuurisen merkityksen ja identiteetin tuottajana. Kaltaisemme arkkitehdit toivoisivat tietävänsä vastaukset, mutta kohdatessamme menetyksen vetäydymme usein nostalgiaan. Mitä tarkoitan nostalgialla? Monet teistä eurooppalaisista varmaan järkyttyvät ajatuksestani.
Nostos tarkoittaa kreikaksi kotiinpaluuta ja algos kipua tai kipua. Nostalgia voidaan ymmärtää kaipauksena kotiin syvänä kivun tunteena. Arkkitehtonisesti se ilmenee haluna säilyttää historiallinen rakennus tai kaupunki, jäädyttää se ajassa, kuten Akropolis tai Xianin terrakotta-armeija.
The Future of Nostalgia -teoksessaan Svetlana Boym kutsui tällaista asennetta säilyttämiseen restoratiiviseksi nostalgiaksi, kadonneen kodin kirjaimelliseksi jälleenrakentamiseksi. Minua kiinnostaa enemmän hänen ajattelunsa reflektoivasta nostalgiasta, joka on kodin kaipuuta ilman kotiin palaamista. Ei silti hätää, sillä prosessi on innovatiivinen ja luova.
Reflektoiva nostalgia on käsitteenä hämmästyttävän samankaltainen kuin idän käsitys raunioista. Se on hyvin erilainen kuin lännen käsitys. Varhaisin termi kiinan kielessä raunioille on cho, joka merkitsee raunioitunutta aluetta, ei niinkään rakennusta rauniona. Se on topografinen ominaisuus, joka tarkoittaa, että ymmärrät alueeseen liittyvän tarinan tai narratiivin. Jos rauniota ajattelee topografisena ominaisuutena fyysisen rakennuksen sijasta, meidän on turvauduttava paikan nähneiden, siellä olleiden tarinoihin ja kertomuksiin.
Toisin kuin eurooppalaiset arkkitehtoniset rauniot kiinalaiset rauniot eivät välitä niiden alkuperäistä loistoa, koska suurin osa niistä oli rakennettu puusta. Kun ne palavat, täytyy luottaa ymmärrykseen joko piirustusten tai siellä eläneiden ihmisten avulla. Ajatus tarinan kerronnasta sekä tilan ja siihen liittyvien ilmiöiden kokemisesta muuttuu tärkeämmäksi. Siksi raunio Kiinassa ja Japanissa ja jossain määrin myös muualla Aasiassa tarkoittaa sisäistettyä ajatusta, ei niinkään länsimaisen taidehistoriaan liittyvää romanttista estetiikkaa.
Säilyttämisen ja purkamisen dualisuutta kuvaa kiinalaiseen ilmaisu, joka koostuu kahdesta merkistä. Ensimmäinen niistä merkitsee vuodattamista ja toinen vastaanottamista. Yhdessä ne tarkoittavat halukkuutta päästää irti, paradoksaalista tunnetta, joka tarkoittaa sekä pyyhkimistä että edistymistä. Se vaikuttaa ristiriitaiselta, mutta toisaalta se on samaa.
Taloustieteilijä Joseph Schumpeterin kehittämää termiä luova tuho on käytetty kuvaamaan nykyaikaisten kiinalaisten kaupunkien tilaa, jossa purku tapahtuu nopean kehityksen rinnalla. Tämä kehitys meidän on hyväksyttävä, halusimmepa sitä tai emme. Arkkitehteinä meidän on löydettävä ratkaisu käsitellä kaupunkimme nopeaa tuhoutumista.
Vaikka monet hyväksyvät purkamisen kiinalaisen kaupunkikehityksen välineenä, Rossana ja minä päätimme perustuu toimintamme toisenlaiseen lähestymistapaan. Johtuuko tuhoutumisen hyväksyntä kulttuurisesta suhteesta historiaan – todelliseen tai oletettuun? Ehkä on olemassa tapa hallita ja lieventää tuhoavaa kasvua muilla ratkaisuilla.
Waterhouse reflektoivana nostalgiana
Eräänä päivänä noin 12 vuotta sitten sain puhelun kiinteistökehittäjältä, joka omisti hotelleja. Hän kysyi, olisinko kiinnostunut suunnittelemaan projektin Shanghain Bundilla. Innostuin todella. Egoni sano minulle, että tulen suunnittelemaan yhden Bundin 33 rakennuksesta. Olin väärässä.
Kyseessä oli tämä rakennus.
Rakennus, joka oli lähinnä betonikuori sijaitsi Bundin eteläpuolella. Se oli aikoinaan ollut Japanin poliisin päämaja. Vaistoni sanoi: ”Puretaan.” Kyseessä ei todellakaan ollut Paimion parantola! Hotellin omistajan seuraava pyyntö kuitenkin järkytti minua syvästi. ”Voitko purkaa tämän ja suunnitella minulle uuden tiilirakennuksen, sellaisen kuin Mayfairissa Lontoossa on, kaikessa klassisessa loistossaan?” Olin niin järkyttynyt, että sanoin asiakkaalle, että tässä on kyllä jotain, mitä voimme säilyttää. Kun hän kysyi minulta miksi, vastasin, jotta hän voisi säästää rahaa.
Valehtelin tietysti, mutta kiinalaiset kiinteistökehittäjät ja hotellin omistajat rakastavat arkkitehtia, joka sanoo: ”Säästää rahaa.” Ensimmäinen käynti paikan päällä oli ratkaiseva. Koska olimme tehneet vain sisustussuunnittelua, halusimme suunnitella uusia rakennuksia. Kun meille ehdotettiin projektiksi Mayfair-tyylisen rakennuksen suunnittelua, päätimme pelastaa olemassa olevan talon.
Visuaaliset vihjeet saivat meidät kokeilemaan uusia lähestymistapoja muuttaessamme urbaania jäännöstä 19 huoneen boutique-hotelliksi. Aloimme miettiä ajatusta matkustamisesta ja ajatusta matkustajasta turistin sijaan. Adaptiivisessa uudelleenkäyttöstrategiassamme raunio toimi muusana, joka saa aikaan menneisyyteen yhdistyviä sisäisiä tuntemuksia. Todellisuudessa adaptiivisen uudelleenkäytön perustana oli kuitenkin ei-romanttinen hyödytön jäännös. Sellainen muusa ei noudata tavanomaista estetiikkaa eikä arvonmääritystä. Ehkä tämän avulla kuitenkin saa paremman käsityksen kaupungista kuin Michelin-oppaasta.
Kun toin äitini Waterhouseen, hän sanoi: ”Voinko kysyä sinulta kaksi kysymystä? Onko tämä projekti valmis?” Sanoin, että se on valmis. Sitten hän jatkoi: ”Onko sinulle maksettu koko summa?” Kun vastasin kyllä, hän sanoi: ”Poikani, olet joko erittäin älykäs tai asiakkaasi on erittäin tyhmä.”
Adaptiivisen uudelleenkäytön merkitystä ei täysin ymmärretä. Vaikka jollakin rakennuksella ei ole säilytysmerkintää, sitä ei tarvitse silti purkaa.
Vieraalla on upeat näkymät ylhäällä olevista huoneista suoraan alas. Ihmiset sanovat usein: ”Lyndon, olet niin kieroutunut. Tämä on tirkistelyä!” Mutta juuri niin tapahtuu Shanghaissa! Asun kaupunkitalossa, jonka kylpyhuoneessa on iso ikkuna. Totta kai, olenhan modernisti. Jos unohdan sulkea verhon, naapurini näkee minut ja seuraavana aamuna hän sanoo, että olen lihonut. Se tarkoittaa, että hän on nähnyt minut alasti. Naapuruuden prosessiin kuuluu näkeminen.
Ajatus tirkistelystä, ajatus vuorovaikutuksesta on suurelta osin naapurina olemista. Yhdestä huoneesta katsotaan toiseen, se on sisä- ja ulkopuolen vuoropuhelua. Pihan puoleiset ikkunaluukut valmistettiin kierrätyspuusta – alkuperäisestä, romahtaneesta kattorakenteesta. Suuri pystysuora ikkuna vastaanoton yläpuolella on edullisimmassa huoneessa. Sen yläpuolella on baari. Huoneeseen astuessa näkee eräänlaisen, väliaikaisen yhteisön elinvoimaisuuden. Säilytimme kaikki olemassa olevat portaat. Jotkut portaat eivät johda minnekään. Huhujen mukaan talossa myytiin aikoinaan oopiumia, ja siksi siellä oli niin monia erilaisia portaikkoja, jotka johtivat sinne tänne ja hyviin piilopaikkoihin. Projekti synnytti uudelleen muistoja kaupungista, joka muuten olisi purettu.
Projektista tuli toisenlainen tapa säilyttää, vaihtoehto tavanomaiselle säilyttämiselle, ”jäädyttämiselle”. Siihen kuuluu kerroksille rakentamista – materiaaleilla, pinnoilla, tiloilla, valolla leikkimistä, ikään kuin muistoilla rakentamista.
Waterhousen valmistuttua, menetimme pari, kolme projektia. Monet ihmiset luulivat, että pilkkaamme kaupunkiamme. Vasta kaksi vuotta myöhemmin, kun David Beckham päätti vuokrata koko hotellin, matkailulautakunta päätti, että hotellin pitäisi saada hieman lisää julkisuutta. Kuinka ironista! Juhani Pallasmaa yöpyi Waterhousessa, mutta hänestä he eivät välittäneet. Kun David Beckham yöpyi, yhtäkkiä kaikki muuttui. Olemme surullisessa tilanteessa arkkitehtuurin suhteen, yhteiskuntana olemme kiinnostuneempia julkisuuden ja kuuluisuuden ilmiöistä. Kaksi vuotta myöhemmin rakennus oli Shanghain matkailulautakunnan julkaisun etusivulla. Sen jälkeen aloimme saada projekteja.
Lisätietoja ja video The Waterhousesta:
www.neriandhu.com/en/works/the-vertical-lane-house-the-waterhouse-at-south-bund
Lyndon Neri perusti vuonna 2004 Rossana Hun kanssa Neri&Hu Design and Research Officen, poikkitieteellisen arkkitehtisuunnittelutoimiston Shanghaissa, Kiinassa. Työllääm Neri on vahvistanut ydinvisiotaan: vastata globaaliin maailmankatsomukseen yhdistämällä eri suunnittelun tieteenaloja arkkitehtuurin kriittistä paradigmaa varten. Hän uskoo vahvasti tutkimukseen suunnittelun työkaluna, sillä jokaisessa projektissa on omat kontekstuaaliset ongelmansa.
Kuvat: Pedro Pegenaute
