Suomalainen arkkitehtuuri muodostui Paimion parantolan ja Viipurin kirjaston myötä maailmalla käsitteeksi, ja se rakensi yhtä lailla Alvar Aallon mainetta kuin Suomen kansallista identiteettiä.

Paimion parantolasta pidettiin avoin ja anonyymi arkkitehtuurikilpailu vuonna 1929. Nuoret arkkitehdit Aino ja Alvar Aalto voittivat kilpailun Varsinais-Suomen tuberkuloosiparantolaksi. Parantolaa rakentaminen kesti lähes neljä vuotta, ja se valmistui vuonna 1933. Parantola on poikkeuksellinen kokonaistaideteos, joka henkii ihmisen ja luonnon yhteyttä, ja jossa arkkitehtuuri on väline parantumiseen.

Tuberkuloosiparantola oli erityisen sopiva uusien 1930-luvun funktionaalisten oppien mukaiselle suunnittelulle, rakentamiselle sekä muotoilulle. Parantolarakennuksen pohjamuoto syntyi Aallon mukaan tavoitteesta ryhmitellä eriluontoiset sairaala- ja hoitohuoneet omiksi kokonaisuuksiksi. Samalla kukin rakennussiipi suunnattiin parhaaseen mahdolliseen ilmansuuntaan sekä valon että lämpötilojen suhteen.

Ulkoterasseilla potilaat saattoivat kokea ympäröivän luonnon rauhoittavan läsnäolon, puhtaan ilman keveyden sekä mäntymetsien parantavan vaikutuksen. Rohkeat betonirakenteet ja kehittynyt talotekniikka olivat arkkitehtuurin toiminnallisuuden ja ilmaisun erottamattomia osia. Rakennuksen sisätilojen väritys: pääportaan keltaiset lattiat, käytävien värikkäät seinät, potilashuoneiden rauhoittavan tummat katot ja talotekniikan koodivärit, yllättävät valkoisen ulkokuoren sisällä.