Alvar Aallon syvä kiinnostus kuvataiteisiin ja kuvataiteen vaikutus hänen arkkitehtuurissaan on yleisesti tunnistettu ja tunnustettu. Tekstissään ”Taimen ja tunturipuro” hän kirjoittaa abstraktista taiteesta:

”Abstrakti taide on parhaimmillaan eräänlainen kristallisoitumisprosessin tulos. Kenties tästä johtuu sen tajuttavuus puhtaasti ja yksinomaan tunteen kautta, vaikka sen sisällä ja takana onkin konstruktiivisia ajatuksia ja inhimillisen tragedian kudelmaa.  Se on tavallaan ase, joka voi siirtää meihin puhtaasti humaanin tunnevirtauksen, joka jollain tavalla on mennyt kirjoitetulta sanalta hukkaan.”
Alvar Aalto, Domus, 1947

Tällä näyttelyllä ei ole varsinaista sanoitettua teemaa.  Kuraattori Kari Kenetti on kuitenkin valinnut abstraktin ilmaisun ja mustavalkoisen väriskaalan teosten valintojen lähtökohdaksi. Hän ei kuitenkaan ole halunnut toteuttaa mitään puhdasoppista ohjelmaa vaan on myös sallinut hetkiä, jolloin jokin esittävä tai käsiteellinen elementti tai mustavalkoisesta poikkeava väri tulee mukaan kuvaan.

Tämä näyttely tuntuu luovan oman jatkumonsa keskusteluille modernismista ja postmodernismista.   Jos modernismille oli tunnusomaista idealismi ja usko järkeen ja edistykseen, niin postmodernismia puolestaan leimaa universaalien totuuksien usein ironiaan perustuva kyseenalaistaminen ja yksilön kokemuksen korostaminen.  Postmodernismi häivytti nk. korkean ja populaarikulttuurin välisiä eroja ja samalla synnytti useita uusia tyylillisiä ja teknisiä ilmaisumuotoja ja -kanavia.  Esimerkkeinä näistä voisi mainita käsitetaiteen, installaation, performanssin sekä laajan new media- kentän. Viimemainittu on digitaalisten tekniikoiden myötä jatkuvassa ja kiihtyvässä kehitysvaiheessa samalla kun sen tarjoamat ilmaisumahdollisuudet, kuten taiteessa yleensäkin, esiintyvät sisällöllisesti erisuuntaisissa teoksissa.

Aikakausia määrittelevät ominaisuudet esiintyvät nykytaiteessa päällekkäin ja rinnakkain. Tämän näyttelyn tilallisena lähtökohtana on yksi Suomen modernin arkkitehtuurin keskeisiä rakennuksia Paimion alkujaan tuberkuloosisairaala, jonka Aalto suunnitteli lähtökohtanaan potilaiden hyvinvoinnin edistäminen ja mukavuus.  Paimion parantolaa (1933) pidetään Aallon funktionalistisen kauden päätyönä ja se on hänen ensimmäisiä kansainvälisen huomion saavuttaneita rakennusprojektejaan.

Kenetti kutsui näyttelyyn kymmenen taiteilijaa ja kukin taiteilija on saanut oman huoneensa/tilansa.  Näin kokonaisuuden voi myös nähdä sarjana yksityisnäyttelyitä. Samalla tästä syntyy mielenkiintoinen suhdeverkosto, jossa kukin näyttely on osa kokonaisuutta ja näin muodostamassa kudelmaa, jossa erilaiset taiteelliset lähtökohdat, tekniikat ja sisällölliset pyrkimykset resonoivat keskenään. Tiloissa toistuvat elementit kuten teosten abstraktisuus ja mustavalkoisuus sekä poikkeamat näistä luovat näyttelyn visuaalista kertomusta ja näin kokonaiselämystä.  Samalla on selvää, että sairaalarakennuksen arkkitehtuuri on läsnä tässä visuaalisessa kokonaiskokemuksessa.

Tietoisuus näyttelytilasta, sen luonteesta, historiasta ja nykyisyydestä on laajemminkin leimallista nykytaiteelle ja keskeinen osa pohdittaessa nykytaiteen esittämistä.  Aika, jolloin ”valkoinen kuutio” koettiin ideaaliseksi taiteen esittämiselle ei enää ole yhtä itsestään selvä sillä nykytaide mielellään haastaa myös omaleimaisia tiloja ja niiden erityispiirteitä. Käsite paikkasidonnaisuus (site-specific) jo lähtökohtaisesti huomioi ja aktivoi teoksen sijoituspaikan.

Näyttelyn teoksissa on elementtejä, jotka juontuvat abstraktin taiteen historiasta ja samanaikaisesti muotoja, teknisiä menetelmiä sekä näkökulmia ja ratkaisuja, jotka perustuvat tämän ajan tietoisuuteen ja teknisiin mahdollisuuksiin.

Näyttely heijastelee nykytaiteen monitasoista ja -säikeistä perintöä.  Sitä on usein luonnehdittu toteamalla, että nykytaiteessa ei ole yhtä hallitsevaa suuntausta vaan pikemminkin historiasta ja nykytilanteesta muodostunut rihmasto, joka synnyttää monenlaisia ilmaisumahdollisuuksia ja hyödyntää sekä modernismin että postmodernin perintöä, jota kukin tulkitsee ja käyttää omalla yksilöllisellä tavallaan. Tämä tilanne heijastelee myös laajemmin ja monin eri tavoin kuvataiteen nykytilannetta eli taidetta juuri nyt.  Näyttelyssä on määritelty tiettyjä visuaalisia elementtejä eli mustavalkoisuus ja abstrakti taide, mutta näyttelyssä on monenlaisia tyylillisiä ja ilmaisuteknisiä lähestymistapoja, jotka perustuvat sekä konkreettiseen käsillä tekemiseen että digitaalisten tekniikoiden hyödyntämiseen.

Kyseessä ei ole postmodernismista tunnetusta asenteesta ”anything goes”, jolloin teoksen eri merkitystasoja leimaa ristiriitaisuus ja ironia vaan taiteilijan tarkasta ilmaisukeinojen valinnoista tietoisena niiden historiasta ja merkityksistä.

Taiteilijoiden yksilöllisyys korostuu näissä valinnoissa. Tuntuu myös, että näiden visuaalistemaattisten lähtökohtien tietty horjunta näyttelyssä lisää näyttelyn monikerroksellisuutta ja samalla myös yhteyttä Alvar Aallon arkkitehtuuriin. Hänen ajatuksensa eivät perustuneet tiukkaan sääntöjen noudattamiseen vaan salli orgaaniset poikkeamat perusfilosofiasta. Viittaus konstruktivismiin ja samalla inhimillisiin tunteisiin abstraktissa taiteessa kertoo Aallon avoimuudesta suhteessa suoraviivaisiin tyylimääritelmiin.

Alvar Aalto puhuu yllä olevassa tekstissään abstraktin taiteen kyvystä välittää tunnetta ja kommunikoida tunnetasolla.  Abstrakti taide onkin kuin nuottikirjoitusta, jota katsoja ”soittaa”, ”tulkitsee” ja ”kokee” oman elämänkokemuksensa ja kulloisenkin henkisen ja fyysisen tilansa ja tilanteesta mukaan.  Abstrakti taide vaatii keskittynyttä katselemista, pysähtymistä, avautumista taideteokselle.  Usein teokset myös saavat uusia merkityksiä liikkumalla tilassa sekä kokeilemalla eri näkökulmia ja -etäisyyksiä suhteessa kuvaan.

Näyttely on aina tapahtuma, joka on tässä ja nyt koettavana, aistittavana ja ajateltavana. Se ei kuitenkaan synny tyhjiöstä, vaan taiteen monisäikeiset juuret ovat sekä historiassa että tässä päivässä, jota me yhdessä elämme.

Teksti: Maaretta Jaukkuri